keskiviikko 10. elokuuta 2016

Orpo olo

Valtiovarainministeri Petteri Orpo (Kok) on jo lupailemassa uusia leikkauksia ensi keväälle jos työllisyystilanne ei parane[1], eikä häntä ilmeisesti häiritse, että vaikka mainittua kuristuspolitiikkaa on harjoitettu Suomessa ja Euroopassa jo vuosia, niin seuraukset ovat olleet pääasiassa lupausten vastakohtia talous- ja työllisyystilanteen luisuessa enemmänkin heikompaan suuntaan. Kuristuksen lisäksi hallitus on esittänyt vastalääkkeeksi erityisesti viennin kasvattamista ja tuskinpa kellään on mitään tätä päämäärää vastaan itsessään, mutta vilkaistaanpa asiaa hieman tarkemmin.

Ensin on hyvä mainita, että Suomen viennistä 85 % on suuryritysten käsissä,[2] mikä siis käytännössä tarkoittaa, että viennin edistäminen esimerkiksi kilpailukykysopimuksella, joka jäädyttää palkkoja on pääasiassa rahan kaatamista näiden yritysten ja niiden omistajien taskuihin. Mutta ehkäpä nämäkin yritykset ovat taloudellisesti heikoilla ja tarvitsevat väliaikaisesti valtion ja työntekijöiden vetoapua päästäkseen taas plussalle? Tuoreimpien tietojen[3] mukaan esimerkiksi vientijättien Kone (1,053 miljardia), Supercell (693,34 miljoonaa) ja Wärtsilä (449 miljoonaa) nettotulokset näyttävät varsin asiallisilta. Sama pätee yleisemminkin, mutta yrityksiä sinällään on vaikea syyttää siitä, että ne vaativat itselleen lisää rahaa, sillä markkinajärjestelmässä yksityisen yrityksen ainoa looginen funktio on tuottaa omistajilleen maksimaalinen määrä voittoa. Tämän seurauksena on luonnollista odottaa, että vaikka esimerkiksi mainitut jättiläiset tekisivät kymmenen kertaa enemmän nettotulosta, niin ne silti ilmoittaisivat tarvitsevansa lisää. Siimaa toki vedetään niin kauan kun sitä annetaan, mutta rationaalisen kansalaisen ja häntä oletetusti edustavan kansanedustajan on syytä suhtautua näihin väitteisiin terveellä epäluulolla.

Rahaa siis taotaan, mutta sitä ei käytetä toiminnanlaajentamiseen tai investoimiseen. Miksi? Tämän selvittämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori jos vain ymmärtää sen seikan, että investointeja ei tehdä harrastukseksi. Koska yritysten on tarkoitus tuottaa voittoa, niin luonnollisesti investointeja tehdään ainoastaan silloin, jos on syytä odottaa että tuotetuille palveluille tai tuotteille löytyy ostajia. Niin kauan kun ei ole kysyntää, ei kannata pidättää hengitystä odotellessa investointien kasvua, minkä seurauksena esimerkiksi vuoden 2014 yhteisöveron alennus ei tuonut investointeja saati työpaikkoja, vaan lisää budjetin alijäämää, jota sittemmin tietenkin paikkailtiin leikkaamalta heikkotuloisilta.[4] No kuinka kysyntää sitten luodaan? Yksi ilmiselvä ratkaisu olisi tietenkin valtion tuntuva investoiminen esimerkiksi infrastruktuuriin. Tämä lisäisi kysyntää aihealueeseen liittyville tuotteille ja palveluille, mikä toisi kannustimia yrityksille laajentaa toimintaansa kasvavan kysynnän edessä ja sitä kautta tarvetta myös uusille työntekijöille ja lisääntyvä taloudellinen toiminta puolestaan kasvattaisi valtion bruttokansantuotetta ja verotuloja.

Mistä rahat, kysytään. Rummun lyönnistä ja hysteriasta huolimatta totuus on, että Suomen julkisen sektorin nettovelka on maailman seitsemänneksi pienin ja Euroopan Unionissa kaikkein pienin,[5] minkä lisäksi Suomen luottoluokitus on AA+ ja Euroopan keskuspankin korot erittäin matalalla. Lainan ottamisesta on julkisessa keskustelussa saatu varsin tehokkaasti tehtyä kirosana, vaikka jokainen ymmärtää, että olennaista ei ole laina itsessään, vaan kuinka se käytetään. Jos lainan sijoittaa tuottavaan toimintaan, niin se alkaa maksamaan itseään takaisin, mutta jos rahaa puolestaan käyttää kyseenalaisella tavalla, kuten esimerkiksi viljelemällä verohelpotuksia miljonääreille ja suuryrityksille, niin löytää itsensä pian vaikeuksista. Joka tapauksessa pointti oli siis, että periaatteessa halpaa rahaa olisi tarjolla, jos päättäjiä kiinnostaisi lisätä kysyntää ja tuotantoa.

Kuristuspolitiikkaa on nyt jatkettu seitsemän vuotta ja sen positiiviset vaikutukset ovat aina alkamassa ensi vuonna tai vähintään sitä seuraavana. Miksi eivät Orpo tai hänen kollegansa Euroopassa ole kiinnostuneet kokeilemaan toisenlaisia vaihtoehtoja, vaikka valittu linja näyttää jatkuvasti epäonnistuvan julkilausutuissa tavoitteissaan? Yksi vaihtoehto on, että lähes kaikki päättäjät ovat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Kutkuttava ajatus, muttei kovin todennäköinen. Toinen vaihtoehto on, että päättäjien palleilla istuu markkinafundamentalisteja, jotka uskovat ettei kuolevaisten parane puuttua kaikkitietävien markkinoiden toimintaan, sillä ne toimivat täydellisesti. Näitä hurmahenkiä ei kiinnosta esimerkiksi se, että toisen maailman sodan jälkeen varsin vahvan sääntelyn alla Euroopan talouskasvu oli paitsi voimakasta, niin myös tasa-arvoista ja että kun sääntelyä alettiin 1970–80 luvuilla purkaa, ympäri maailmaa alkoi salaperäisesti myös lamakausia ilmaantua noin kerran kymmenessä vuodessa samalla kun kasvu hidastui. Pisteitä on myös mahdoton yhdistää siinä, että tämä deregulaatiomania lopulta johti 2007 pahimpaan talousromahdukseen sitten 1930-luvun. Ikävä kyllä on vielä kolmaskin vaihtoehto: jos joku tekee samaa asiaa 20 kertaa samalla tavalla ja tulokset ovat aina samat, alkaa rationaalinen ihminen epäillä, josko nämä tulokset ovat ne mihin on pyrittykin, vaikka ne samalla olisivatkin ristiriidassa julkilausuttujen pyrkimysten kanssa.

No mitkä ne tulokset sitten ovat? Selkein lienee on hyvinvointivaltion alasajo huonokuntoisen talouden siivellä. Hyvinvointivaltiossa on se ongelma, että se palvelee kansalaisia, eikä miljonäärejä ja jo Adam Smith tiesi 1700-luvulla, että niillä, jotka omistavat yhteiskunnan on taipumus järjestää se palvelemaan omia intressejään.[6] Miksi antaa lantti eläkeläiselle, kun voit antaa sen jollekin, joka vie sen turvaan veroparatiisiin? Auta omaa miljonääriäsi jo tänään.

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)